Me aloitettiin siis tämä juoksuohjelma ensimmäisen viikon
perjantain kohdalta, koska sattui olemaan perjantai eikä maanantaihin malttanut
odottaa. Ajateltiin silloin, että jos tuntuu seuraavalla viikolla, että liian
nopeasti siirrytään eteenpäin, tehdään eka viikko vielä uudelleen. Ei
kuitenkaan tuntunut, joten olemme noudattaneet ohjelmaa sellaisenaan siitä
eteenpäin.
Ensimmäinen lenkki oli kamala. Oikeasti. Ei se juoksu
niinkään, mutta kävelyosuus sen jälkeen tuntui hirveältä. Pohkeita repi ja joka
paikkaa juili. Oli melko kuuma päiväkin ja sekin ahdisti. Ajattelin silloin,
että tästä ei tule kyllä ihan yhtään mitään ja Hennakin huomasi, että melko
ankeat fiilikset oli. Juoksusta olin tyytyväinen: olin oikeasti jännittänyt,
että jaksaako sitä tällä kunnolla edes kahta minuuttia juosta. Sen suhteen ei
ollut ongelmia.
Ohjelmaa kuitenkin jatkettiin ja ensimmäisen lenkin
epätoivoiset fiilikset vaihtuivat jo seuraavalla viikolla hillittömiin onnistumisen
fiiliksiin, kun ensimmäinen neljän minuutin juoksu onnistui. Me heitettiin
lenkkipolulla ylävitosta ja täytyy kyllä sanoa, että tuo yhteinen fiilistely on
ollut tosi tärkeää tässä. Kaikista onnistumisista, niistä pienistäkin, pitää
iloita. Se motivoi ja tsemppaa eteenpäin.
2. viikon torstain lenkki on jäänyt mieleen, kun silloin
piti ensimmäisen kerran tehdä juoksut peräkkäin ilman kävelyä välissä,
ainoastaan pieni tauko. Meidän pieni tauko on ollut 1 minuutti. Silloin
höpöttelin sen ensimmäisen juoksuosuuden suu vaahdossa kaikkia juttujani
Hennalle, että en edes tajunnut kun juoksuaika meni umpeen ja meinasin hyppiä
tasajalkaa onnesta, kun tajusin, että olisin jaksanut vielä jonkin aikaa ihan
helposti! Jälkimmäinen juoksu oli toki tahmeampi, mutta sinnillä mentiin. Mutta
tuo taktiikka, että juttelee mahdollisimman paljon kaikkea, auttoi kyllä siinä,
että aika kului kuin siivillä.
Sisusta tässä on ennen kaikkea kysymys. Ohjelma on siitä
mukava, että tietää tavoitteensa joka kerta, joten ei siitä periksikään
helposti anna. Jos mitään aikatavoitetta ei olisi, tulisi juostua paljon
vähemmän (tyyliin lyhtypylväitten väli, tiedättehän) siinä luulossa, ettei
jaksa enempää. Kyllä sitä jaksaa, kun sisulla menee eteenpäin. Siitä se kunto
kasvaa, ja sen on huomannut jo nyt, esimerkiksi siitä että syke on matalampi
saman matkan juoksemisessa, pystyy puhumaan juoksun aikana paremmin ja palautuu
nopeammin. Voi että nämä tällaiset oivallukset on tuntunut hyvältä.
Kolmannen viikon alku oli hankalaa ja juokseminen tuntui
raskaalta. Meillä oli parilla lenkillä mukana lenkkiseuraa ja vauhti sen myötä
ehkä hieman kiristyi. Tuo vauhti on kyllä tärkeää pitää todella hitaana, siis
tosissaan sellaisena että syke ei nouse ihan pilviin, jotta jaksaa. Erään
kerran meidät on ohittanut lenkkipolulla koiranulkoiluttaja kävellen – että semmoista
vauhtia mennään! Mutta sillä luodaan sitä pohjaa, josta kunto voi kasvaa. Ensin
kasvatetaan lenkin pituutta ja sen jälkeen vasta vauhtia, tällä taktiikalla me
mennään. Ohjelmassahan tulee myöhemmin myös intervalliharjoittelua.
Kolmannella viikolla parin päivän levon jälkeen perjantain
juoksu kulki taas kuin unelma, ja silloin juoksumatkakin kasvoi 5 minuuttiin.
Nyt on jälleen fiilikset katossa! On tosiaan tärkeää noudattaa myös ohjelman
mukaisia lepopäiviä, niillä on aivan oleellinen merkitys palautumiseen.
Kävely on ollut itselleni huomattavasti hankalampaa kuin
juokseminen. Pohkeet jumittaa jo alkumetreillä ja jalat tuntuvat tosi rasittuneilta.
Tämä on ollut tiedossa oleva ongelma jo usean vuoden ajan ja muutama vuosi
sitten hainkin siihen apua askelklinikalta. Siellä selvisi, että en anna
askeleen rullata loppuun saakka ja kävelen siltä osin ”väärin”. Yritän
kiinnittää tuohon koko ajan huomiota, mutta kun on kerran opetellut
jonkinlaisen kävelytyylin, sitä on hidasta muuttaa. Juostessa tuota rasitusta
ei tunne, luulenpa että siinä se rullaaminen tapahtuu automaattisemmin.
Summa summarum: Hyvillä fiiliksillä mennään, kehitystä tapahtuu
ja juoksumatkojen pitenemistä odotellaan jo kovasti. Se tapahtuukin tällä
viikolla, kun jo perjantaina pitäisi jaksaa juosta 15 minuuttia yhtä soittoa.
Apua!