Oikeastihan tänään olisi ollut 15 minuutin juoksu ohjelman mukaan, mutta mä poimin viime viikolta 12+12 minuutin juoksun, joka jäi välistä sairastelun vuoksi. Ajattelin, että mun on pakko saada tuo pidempi juoksu ennen kuin tulee se vitosen koitos.
Mä en jaksanut! Tai siis mä jaksoin melkein: 23 minuuttia. Sitten jalat pysähtyi ja minä sanoin Hennalle, että mä en jaksa enää yhtään.
Siis yhtä minuuttia vaille. Yksi minuutti. Kai se nyt olisi mennyt, helvetti vieköön! Harmitti heti paikalla niin paljon, että meinasi itku tulla. Vieläkin harmittaa.
Henna juoksi tämän mun kanssa, vaikka sillä tosiaan olisi ollut se 15 minuuttia, ja Henna olisi jaksanut loppuun saakka. Silloin kun Henna itse juoksi tän saman yksin, hän raportoi että oli tosi hyvä lenkki. Mulla tää oli kyllä paskin kaikista. No ellei sitä ensimmäistä kahden minuutin juoksua lasketa, silloin tuntui että kuolee siihen paikkaan eikä oo mitään tsänssejä jatkaa koko ohjelmaa.
Sanoinkin Hennalle tuossa kun käveltiin kotiin, että ajattele. Yksi minuutti erottaa sen suuren suuren riemun ja hirvittävän vitutuksen ja pettymyksen. Jos olisin jaksanut minuutin pidempään, olisin ollut aivan villinä onnesta, vaikka en olisi silloinkaan jaksanut siitä enää metriäkään. Nyt puhti loppui minuuttia aiemmin, ja vaikka edelleenkin tuo 23 minuuttia oli mun pisin suoritus tähän saakka, fiilis on aivan down.
Miten muka ikinä ikinä koskaan milloinkaan voisin jaksaa juosta kympin, jos en jaksa 23 minuuttia kauempaa? Sitä kun ei tuossa ajassa juosta! Matkan pituus tuossa 23 minuutin kohdalla oli 2,6 km. Pisin sekin koskaan, mutta ei paljon lohduta.
Muutamat asiat saattoivat vaikuttaa tuohon epäonnistumiseen:
1. Helevetin kuuma. Tuolla on joku intiaanikesä alkanut ja lämmintä on päälle parikymmentä ja aurinko paistaa ja meitä ottaa päähän juosta semmosessa. Tuskallista, hikistä ja inhottavaa, raskasta.
2. Ruokailurytmi. Tänään me päästiin juoksemaan Hennan töiden vuoksi vasta klo 19, joten sitä ennen oli pakko syödä, ja kun sain vasta kuudelta syötyä ruuan, ei se varmaankaan kunnolla ehtinyt sulaa. Ainakin siltä tuntui.
3. Lenkkireitti. Me poikettiin meidän tutulta polulta ja nyt kun sitten ei tiennyt matkan pituutta, se oli yhtä kelloon kyttäämistä taas. Lisäksi välillä rämmittiin heinikon keskellä, välillä soratiellä, välillä asvaltilla... Ei pitäisi lähteä rikkomaan hyväksi todettuja kaavoja!
Mutta tuo nyt on yhtä seliseliseliä. Fakta on se että minä en jaksanut, mun juoksukunto ei riittänyt ja sillä siisti. Mä lähden nyt saunaan ja mietiskelen, että voiko tästä vielä nousta uudelleen ja millä keinoin.
Tuollaista sattuu, eikä siitä kannata liikaa stressiä ottaa. Varsinkin kun yrität kiriä ja tavallaan oikoa ohjelmaa :) Meillä kahdella on aina välillä tosi hyviä lenkkejä, jolloin tuntuu että voisi helposti juosta vaikka kuinka, ja joskus taas viiden minuutin jälkeen tuntuu siltä, että kohta kuolema korjaa. Sisulla mennään, tsemppiä sinne! :)
VastaaPoistaKiitos tsempistä! Mitä ilmeisimmin se on totta, mitä kaikki puhuvat, että joskus "ei vain kulje". Kun kaikki lenkit oli onnistunut ohjelman mukaisesti, tuo tuntui vaan raskaalta tappiolta, mutta voin kertoa, että kaikki pettymys pyyhkiytyi tänään, kun viiden kilometrin matka selätettiin. Aivan huikea olo!
Poista